"On kulunut jo yli vuosi siitä hetkestä, kun sain lääkäriltäni järkyttävän, elämäni suuntaa ja merkitystä ravistelevan uutisen, joka hetkeksi romutti myös itsetuntoni ja kokemukseni naisena olemisesta.
Meillä oli ollut toive perheestä jo pidemmän aikaa, mutta raskaaksi tuloa oli varsinaisesti yritetty ehkä vuosi. Kuitenkin tuloksetta. En osannut olla kovin huolissani, sillä kiertoni oli aina ollut epäsäännöllinen ja tiesin, että saattaisimme tarvita hieman apua oikean ajoituksen kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että kaikki voisi olla perustavanlaatuisesti pielessä, sillä tunsin itseni aivan terveeksi, olin aina pitänyt itsestäni huolta ja käynyt säännöllisesti gynekologin tarkastuksissa.
Tällä kertaa päätin suunnistaa suoraan hedelmällisyys- ja lapsettomuushoitoihin erikoistuneelle lääkärille tarkempiin tutkimuksiin, sillä halusimme päästä raskaaksituloyrityksissämme eteenpäin nopeasti. Lääkäri kuitenkin huomasi jo ultraäänitutkimusta tehdessään, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi ja määräsi minut suorinta tietä verikokeisiin.
AINO
Tulokset saapuivat seuraavana maanantaina ja muistan sen päivän varmasti ikuisesti. Munasarjojeni toiminta oli hiipunut ennenaikaisesti, munasoluja ei enää kypsyisi eikä hormonihoidoista tai munasolujen keräämisestä olisi minun tapauksessani apua. Muistan, että silmissäni musteni, hengitykseni salpaantui enkä pystynyt millään käsittämään mitä tämä merkitsisi. En voisi saada geneettisesti omaa lasta. Vaihtokauppana sainkin vaihdevuodet. 30 vuotiaana. Maailmani muuttui kerralla eikä ole keinahtanut enää takaisin ennalleen.
Syytin itseäni. Miten en ollut huomannut mitään merkkejä? Miksi en ollut jo aiemmin hakeutunut perusteellisempiin tutkimuksiin, vaikka tiesin että saattaisin tarvita apua kiertoni kanssa? Miksi olimme ylipäänsä odottaneet näin kauan perheen perustamisen kanssa? Mitään syytä tai selitystä ei kuitenkaan löydetty, mikä tämän olisi aiheuttanut tai miten kauan se oli jo tehnyt tuloaan.
Saimme rajun, omakohtaisen muistutuksen siitä, että elämää ei voi suunnitella, kun kaikki perheen perustamiseen liittyvät haaveet ja suunnitelmat menivät uusiksi. Siitä saakka olemme koittaneet vain selviytyä ja yrittää käsitellä menetystä ja surua, joka on erilaista kuin mikään aikaisemmin kokemani. On kuin joku olisi kuollut, mutta ei ole arkkua, jonka äärellä surra. Emme saisi koskaan tavata juuri meidän kahden pientä poikaa tai tyttöä. Emme saa ikinä tietää miltä juuri hän olisi näyttänyt, millainen tyyppi hän olisi ollut. Mitä piirteitä hän olisi perinyt minulta ja mitä taas isältään.
Ilmeisen surun lisäksi, kykenemättömyys tulla raskaaksi ja äidiksi luonnollisin keinoin sekä varhaiset vaihdevuodet ovat olleet suuri kolaus itsetunnolleni ja naiseudelleni. Olen pettynyt kehooni, ettei se pystynytkään tekemään sitä mikä sen tehtävä oli. Olen tuntenut olevani osa sitä luonnonvalintaa. Karsintaa. Itsensä hyväksyminen ja armollisuus itseä kohtaan on näiden ajatusten vuoksi saanut aivan uuden merkityksen. Minun on pitänyt opetella näkemään itseni taas kauniina ja naisellisena ja ymmärtämään, ettei tämä tee minusta naisena jotenkin huonompaa tai vähemmän arvokasta.
En tiedä voiko naiseuden kokemus tilanteessani koskaan täysin eheytyä, mutta Pauliinan kameran edessä olen löytänyt osan siitä uudestaan. Kuvaukset ja lopputulosten näkeminen on ollut iso osa prosessia, jonka myötä olen hiljattain oppinut hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on - ja rakastamaan sitä taas uudelleen."
